Viidestoista kuvauspäivä. Ti 23.6.2020.
Kuvauspäivä alkaa aamuyhdeksältä Malmin lentokentältä. Lokaatiosta saattaa päätellä, että päivään liittyy lentämistä, mutta tämän päivän ohjelma on kuitenkin hyvin kaukana normaalista lentokenttäkokemuksesta.
Ilmaan noustaan helikopterilla ja laskeutuminen toteutetaan laskuvarjolla, eli callsheetissä lukee ”Tandemhyppy helikopterista”. S O S.
Kuvailisin oloani kutakuinkin näin: Kombinaatio tutisuttavaa innostusta ja lamaannuttavaa kuolemanpelkoa. Kaikki mahdolliset tunteet vuorottelevat sekä kehossa että mielessä. Olen hypännyt tandemhypyn lentokoneesta kymmenisen vuotta sitten, kun hävisin Jaajolle Aamulypsyssä jossain älyttömässä haastekisailussa, joten tiedän tavallaan mitä odottaa.
Kokemus oli ikimuistoinen ja säilyin hengissä, joten toivon samanlaista lopputulosta.
Kuulemani mukaan tänään on luvassa vieläkin hurjempi elämys, koska kulkupelinä on helikopteri.
Tandemhyppymestarina toimii Tandemtehtaan Lassi-Pekka Ruuskanen, jolle helikopterista hyppääminen on osa ihan normaalia työpäivää. Hän tarjoaa ikimuistoisia lentämiskokemuksia kyydittäen ihmisiä taivaalta takaisin maankamaralle ja on tehnyt niin jo tuhansia kertoja. Turvallisesti ja tarkasti. Tällaisille supersankareille tekisi mieli kumartaa, koska tällaisten elämysten tarjoajat tekevät niin uskomattoman tärkeää työtä, kun mahdollistavat meille tavallisille ihmisille jotain normaalista poikkeavaa.
LP:n avulla saan tänään lentää!
Höpisen alkukommentit nauhalle pelonsekaisissa tunnelmissa, ja sitten onkin aika tutustua varusteisiin. LP esittelee hyppyvälineistön ja selittää hyppypäivän aikataulun ja rakenteen. Epäusko ja alkukantainen pelko vuorottelevat mielessäni, mutta samalla odotan, että pääsisimme jo taivaalle. LP jatkaa perehdytystä, ja samaan aikaan helikopteripilotti jo valmistelee kulkupeliämme ja suorittaa omia rutiinejaan.
Minä lähinnä hämmästelen. Tuntuu niin järjenvastaiselta nousta toimivaan helikopteriin vain hypätäkseen pois sen kyydistä. Näin sen pitäisi mennä: Minut puetaan valjaisiin, jotka napsautetaan kiinni hyppymestariin. Otsalleni asetellaan hyppylasit. Peruutamme helikopteriin, jossa hyppyä odottaessamme istumme jalat ilmavirrassa roikkuen. Kun olemme hyppykorkeudessa ja laskeutumistamme ajatellen oikeassa paikassa (jossain taivaskartalla), vedän lasit kasvoilleni ja hivuttaudun seisomaan helikopterin jalakselle. Pudotan jalkani roikkumaan jalaksen ulkopuolelle ja pidän kiinni valjaistani. Sitten hypätään. Kun LP taputtaa olkapäähäni merkin, avaan käteni ja sitten vain nautin lentämisestä. Lopulta laskeudumme Arabianrantaan, jossa kuvausryhmä on vastassa.
Teoriassa hyppysuunnitelma on siis tuollainen kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta vain aika näyttää, toteutuuko tämä suunnitelma käytännössä.
Seuraavaksi siirrymme hallista helikopterille. Kuivaharjoittelemme LP:n kanssa koko suunnitelman eli käymme kuviot läpi, kun kopteri on vielä maassa. Pelkkä ajatus siitä, että istun ovettoman helikopterin kyydissä ja jalat roikkuvat helikopterin ulkopuolella, on ajatuksena todella kuumottava. Puhumattakaan siitä, että minun tulee tuolla korkeuksissa hilautua seisomaan helikopterin jalakselle ja lopuksi syöksyä sieltä pää edellä kohti maata!
Kuvausteknisistä syistä pääsen helikopteriajelulle jo ennen varsinaista hyppylentoa.
Peruuttelemme siis LP:n kanssa istumaan kopteriin ja pilotti nostaa meidät höyhenenkevyesti ilmaan. Tunne on uskomaton! Täällä minä istun penkin reunalla, jalat ilmavirrassa heiluen, kun pilotti kaartelee kentän yllä. Muutamat hurjimmat käännökset todella tuntuvat vatsanpohjassa, ja kiljun niin, että pilottiakin naurattaa! Helikopterilennätys on jo itsessään huvipuistokokemus potenssiin tuhat!
Lopuksi taitava pilottimme tekee vielä upean James Bond -leffoista tutun lähestymisen kohti kuvausryhmää, ja vilkutan innoissani kameroille ennen kuin laskeudumme yhtä keveästi kuin nousimmekin.
Saan tepastella vielä hetken kovalla maalla ennen varsinaista suoritusta, koska nyt kuvausryhmä sekä maahenkilö, Tandemtehtaan Mauri ”Maukka” Väistö, siirtyvät Arabianrantaan. Minä jään pilotin ja LP:n kanssa odottamaan hyppyä. Voin kertoa, että nyt jos koskaan tunnen oloni todella pelokkaaksi. Tuttu kuvausryhmä katoaa rinnaltani ja jään hetkeksi yksin ajatusteni kanssa. Kävelen ympyrää helikopterin läheisyydessä ja keskityn hengittelyyn. Joudun todella pinnistelemään, että pysyn rauhallisena.
”Sitten mennään!” LP toteaa hymyillen. Kun minut on kiinnitetty lujasti hyppymestariin, olo tuntuu turvallisemmalta. Takanani on tyynen rauhallinen ammattilainen, joka tuo minut turvallisesti alas, vaikka valahtaisin tajuttomaksi.
Pakittelemme helikopteriin, ja pilotti nostaa meidät taidokkaasti ilmaan. Aloitamme matkan yli Helsingin, ja pian korkeanpaikankammo häviää ja pystyn nauttimaan uskomattomista maisemista. Kyllä Suomi on kaunis!
Jossain vaiheessa nousua tuntuu kuin leijuisimme vaan paikallamme, mutta teemme todellisuudessa edelleen matkaa ylöspäin. Kroppani tärisee hallitsemattomasti, ja vaikka kuinka haluaisin syyttää lämpötilan nopeaa laskua, niin todellisuudessa se johtuu ihan jostain muusta: pelko asettuu niin tiukasti paikalleen, etten pysty ravistautumaan siitä irti. En muista milloin olisin viimeksi vapissut pelosta, mutta tunne on hurja, ja samalla hieno. Ei tällaisia kokovartalotärinöitä tunne kuin äärimmäisissä tilanteissa!
Saavutamme halutun korkeuden ja solahdan autopilottimaiseen keskittymistilaan. Ennen kuin tajuankaan on aika siirtyä seisomaan helikopterin jalakselle. Vapisen, mutta saan kehoni toimimaan ja pudottaudun valjaiden varaan. LP tuntuu lämpimältä ja turvalliselta selkäni takana ja tajuan hymyileväni, vaikka edessä on putoaminen tyhjyyteen. Hymyilen LP:n ranteeseen kiinnitetylle kameralle – ja sitten putoamme.
Tunne on uskomaton! Lentokoneesta lähtiessä voimakas ilmavirta tuntui heti hypätessä, mutta kun helikopterista kaadutaan pudotukseen, vapaapudotus todella tuntuu putoamiselta! Aluksi putoamme kuin ilma ei kannattelisi lainkaan, mutta lopulta voimakas ilmavirta nappaa otteeseensa. Vapaapudotus tuntuu kestävän pitkään, kunnes lopulta varjo aukeaa. Tuntuu kuin kiitäisimme hetken ylöspäin, kun varjo nykäisee pudotuksemme pysähdyksiin.
Kiljun onnesta ja suoritan jonkinlaisen spontaanin ilontanssin taivaalla. LP nauraa selkäni takana ja ohjailee varjoa mestarillisesti. Saan jopa testata varjon ohjaamista, ja kun luovutan ohjat takaisin mestarilleni, hän pyöräyttää minulle vielä ylimääräiset adrenaliinipöllyt muutamalla villillä kaarteella. Kiljumiseni kuuluu takuulla koko Arabianrantaan. Laskeutuminen tapahtuu niin sulavasti ja kevyesti jaloille, että tuntuu kuin astuisin rappuselta alas! W A U !
Kokemus on niin uskomaton, että kapsahdan hyppymestarini kaulaan useampaan otteeseen, hyppelehdin paikallani, kyynelehdin nauraessani ja huomaan kysyväni:
”Milloin mennään uudestaan?”
Ps. Arabianrannassa minua on vastassa myös mieheni (jonka kaulaan kapsahdan seuraavaksi), ja koska hän haluaa jakaa kokemuksen kanssani, LP pääsee iltatöihin, ja minä pääsen todistamaan mieheni maahantuloa paikassa, johon juuri itse laskeuduin.
Auringon laskiessa helikopterin tuttu ääni kuuluu yläilmoista, ja pian taivaalla putoaa musta piste, joka muuttuu varjon auettua tunnistettavaksi siluetiksi.
Tänä päivänä syntyi muistoja ja uusia ystäviä.
-Petu