Kuudes kuvauspäivä. To 12.3.2020.
Au, au ja au. Yritän mönkiä pois peiton ja patjan välistä, mutta keho ei ole yhteistyöhaluinen. Pari pitkää kuvauspäivää tuntuu jokaisessa lihaksessa ja etenkin iso reisilihas on erityisen pahalla tuulella. Käveleminen muistuttaa lähinnä pingviinin vaappumista, mutta lihasten lämmitteleminen tekee yleensä ihmeitä, joten päätän taas kerran uskoa ihmeisiin. Nyt ei muukaan auta.
Kolmelta pitää olla Pirkkalassa. Tarkemmin sanottuna Pirkkahallin C-aulassa, joten turha surkuttelu roskiin ja mars matkaan. Junassa lueskelen uutisia koronaviruksesta ja täytyy myöntää että tilanne tuntuu uskomattomalta. Tällaisia maailmanlaajuisia tappavia viruksia on yleensä vain katastrofielokuvissa ja nyt tuntuu, että ympäröivä maailma on muuttunut suureksi lavasteeksi ja melkein odotan kuulevani Morgan Freemanin möreän äänen, joka juontaa maailmanlopun ajanjakson alkaneeksi. Jotenkin vaikea käsitellä koko tilannetta ja vähän pelottaakin. Hallitus pitää aiheesta tiedotustilaisuuden vielä tänään, joten saamme toimintaohjeita ja lisätietoa. Toivottavasti kuvaukset kuitenkin saavat jatkua ja arki pysyisi edes siltä osalta normaalina.
Hyppään kuvauspakuun Tampereen asemalta ja ajamme Aleksin kanssa Pirkkahallille, jossa tämän koettelemukseni koutsi, Emma Sallinen jo meitä odotteleekin. Emma on Manse PP:n naisten joukkueen kapteeni, joten ainakin opettajani on supertason ammattilainen!
Täytyy myöntää että omat muistoni pesiksestä eivät ole mieltä ylentäviä. Viimeksi pelasin pesäpalloa pakon edessä kouluvuosina ja muistan elävästi kuinka inhosin niitä hetkiä, kun kapteenit valikoivat yksitellen pelaajia omiin joukkueisiinsa. Siellä sitä seistä törötettiin vesisateessa kentän laidalla polvet tutisten. Muistelen ettei mua ikinä valittu ensimmäisenä, joten tällaiselle kilpailuviettiselle yksilölle tilanne oli tuhoon tuomittu ennen kuin peli edes pääsi alkamaan.Toivottavasti koululiikunta on ottanut isoja harppauksia eteenpäin ja liikkumiseen kannustetaan jokaisen osallistujan lähtökohdat huomioiden. Liikunnan kun pitäisi olla jokaiselle kivaa ja innostavaa, vaikka et joka lajissa heti onnistuisikaan. Vaikka omista kouluvuosistani on hurahtanut jo pieni ikuisuus, pienet pesistraumat ovat siis selkeästi läsnä ja testattava laji tuntuu lähtökohtaisesti pelottavalta. Ei sen takia että lajissa olisi jotain vikaa, ehei! Syyt löytyvät syvemmältä. Pelkään olevani paska.
Kuvaamme taas aluksi tulokommentit, enkä voi olla mainitsematta kouluvuosieni kokemuksia pesäpallosta. Lisään loppuun kuitenkin toiveen; Ehkäpä tänään suhtautumiseni muuttuu ja löydän itsestäni pesäpalloilijan!
Ja mitä kummaa tapahtuukaan? Emman kadehdittava innostus tuntuu tarttuvan heti vähän minuunkin, emmekä ole vielä edes kentällä! Vaikka suhtaudun lajiin silti melkoisen varauksellisesti ja henkinen täyskäännös tuntuu mahdottomalta, yritän silti parhaani mukaan unohtaa ennakkoluuloni. Unohdettavien asioiden listalla on myös kipeä reiteni. Tähän auttaa huolellinen alkulämppä, joten nyt kentälle ja muija lämpimäksi!
Emma ohjaa verryttelyt. Teemme tehokkaita kiertoja ja käytämme lämppäapuna myös kumppareita. Koko kroppa ja etenkin isot lihakset valmistetaan lajin vaatimuksiin pieteetillä, ja hiljalleen juminen reisikin unohtuu kun hiki alkaa kimallella iholla. Varsinaisen treenaamisen aloitamme harjoittelemalla tekniikkaa, eli pallon heittämistä ja kiinniottamista. Emma on aivan uskomaton opettaja! Saan onnistumisista niin paljon positiviista palautetta ja suoranaista suitsutusta, että irvistys vaihtuu leveään hymyyn ja löydän itsestäni aivan uudenlaisen tunteen. Laji, jossa kuvittelin olevani toivoton, tuntuukin yllättäen haasteelta jossa voin hyödyntää omaa osaamistani ja kehonhallintaani. Saan jopa kehuja siitä kuinka osaan heittäessä hyödyntää lantionkiertoa! Voisin melkein itkeä onnesta ja taas kerran huomaan, kuinka olennainen osa lajiopetusta on osaava opettaja. Parhaimmillaan kokenut valkku osaa lukea millaista kannustusta tai kritiikkiä oppilas kaipaa ja miten juuri kyseisen valmennettavan kohdalla saadaan paras mahdollinen lopputulos aikaan. Kristallipallohommia, kuten tuota haurasta opettamisen osa-aluetta leikillisesti kutsun.
Heittojen ja kopittelujen jälkeen, on aika siirtyä lyömään.
IIK! Jo pelkkä kentällä oleminen, mailojen viuhuessa ja pallojen sinkoutuessa hallin toiseen päähän, on hengenvaarallisen tuntuista puuhaa. Täällä puhuu valtavat voimat, eikä räjähtävyyttä voi ymmärtää, ellei ole päässyt muutaman metrin etäisyydelle huippulyöjästä. Minua pelottaa muutama muukin asia, kuten vaikkapa se, etten osu palloon, tai että pahimmillaan huitaisen lukkaria. Onnekseni aikataulussa ei ole tilaa paniikille, vaan lähdemme pikaopastuksen jälkeen rohkeasti lyömään. Keskityn, lyön ja OSUN! MINÄ OSUUUUUN! En yllätä pelkästään itseäni, vaan koko Pirkkahallin. Emmankin leuka putoaa auki. H I E N O hetki.
Seuraavaa osumaa varten joudun heiluttelemaan mailaa useamman kerran, mutta lopulta saan melko napakan lyönnin osumaan ja tunnen itseni voittamattomaksi. Sanat eivät riitä kuvailemaan tätä myllerrystä, kun tajuan olevani jopa lahjakas lajissa, jossa kuvittelin olevani säälittävä surkimus.
Ennakkoluulot heiteltiin, kopiteltiin ja lyötiin hajalle. Joudun syömään sanani ja toteamaan:
Petu <3 Pesis. Hautaan vanhat, huonot muistoni tästä hienosta lajista lopullisesti.
Kun avaan puhelimeni kuvausten jälkeen, en meinaa uskoa näkemääni. Hallitus on antanut valtavan määrän suosituksia koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi ja kaikesta voi päätellä, että kuvauksemme myös loppuvat kuin seinään. Etätöitä tulee suosia ja vapaa-ajan toimintaa rajoittaa. Lähikontakteja harrastetoiminnassa tulee välttää. Tarpeen vaatiessa jopa valmiuslaki otetaan käyttöön. Lista on pitkä ja olo epätodellinen. Matkustan kotiin päätäni pyöritellen ja jään odottamaan tarkempia ohjeita tuotantoyhtiöltä.
Onneksi saimme olla yhdessä tänään, koska seuraavasta kerrasta ei juuri nyt ole mitään tietoa. Se saattaa olla kaukana tulevaisuudessa.
-Petu