top of page

Parkour

Päivitetty: 18. elok. 2020


Neljäs kuvauspäivä. Ti 10.3.2020.


Olin jo lapsena melkoinen apina, eli rakastin kiipeilemistä ja toteutinkin sitä niin systemaattisesti, että osansa touhusta sai myös pikkusiskoni kavereineen. Vedin heille kehittelemääni kiipeily- ja temppukerhoa sillä seurauksella, että siskoni mielestä olen parkourin suhteen lajin pioneeri. Pahoin pelkään, että hän joutuu tämän jakson nähtyään pettymään.


Aloitamme kuvaukset alkukommenteilla, eli aamu käynnistyy tutuksi käyneellä lämmittelyllä. Tämä tapahtuu niin, että kuvaaja sukeltaa paitani alle ja suoritamme yhdessä jännittävän kiemurtelua sisältävän koreografian, jonka jälkeen minut on mikitetty. Tämä kiemurtelushow toistuu toisinaan useastikin, mikäli taajuuksia pitää etsiskellä tai kummallisia suhinoita minimoida. Kun alkukommentit on saatu narulle, siirrymme kuvausryhmän kanssa ihmettelemään sisätiloja.


Tapahtumapaikkana toimii Lauttasaaressa sijaitseva Helsingin Parkour Akatemia ja sirkuskoulu. Valmentajana toimii parkour-ammattilainen Petteri Pesonen ja treeniseurakin on yhtä pro, nimittäin Iida Laiho ja Vilma Jaatinen ovat molemmat lajin opettajia. Katsojat siis pääsevät, taas kerran, todistamaan aloittelijan ja ammattilaisten liikekieltä ja niiden ilmiselviä eroavaisuuksia. Humoristista sisältöä luvassa, kuten arvata saattaa.


Yksi kysymys, jota kuulen nykyään usein on; ”Eikö sua ikinä nolota olla huono?” ja voin käsi sydämellä vakuuttaa, että ei nolota. Osalle ihmisistä on täysin mahdoton ajatus esitellä omia heikkouksiaan kenellekään, saati sitten jakaa nämä hetket televisiossa, koko Suomen kansalle, joka sunnuntai. Itse näen omat räpellykseni sympaattisina ja sinnikkäinä ponnistuksina, jollaisia pitäisi esitellä ylpeydellä! Jokainen meistä on (ainakin pikkuisen) huvittava/hauska/ehkä jopa huono aloittaessaan itselleen vierasta harrastusta. Se kuuluu asiaan ja on ihanan armollinen ajatus! Kun oppii hyväksymään olemattoman lähtötasonsa ja kenties jopa lempeästi nauramaan itselleen, tilanne muuttuu pikkuhiljaa herkulliseksi ja jopa nautinnolliseksi. Trust me! Minä tiedän mistä puhun. (Jos et usko, niin katso vaikkapa viime kauden ringette-jakso, ja lupaan, että saat päivän parhaat naurut!)


Aloitamme parkouriin tutustumisen lajiin sopivilla lämmittelyillä ja suihkimme sirkusmattoa päästä päähän suorittaen ryömintöjä, erilaisia loikkia ja päkiöille laskeutuvia alastuloja. Jo lämppä itsessään paljastaa lajista paljon, ja tajuan joutuvani vahvasti omalle epämukavuusalueelleni. Roikkumishommat ja kiipeileminen kiinnostavat, mutta esteiden ylittäminen ja hyppiminen tuntuu yllättävän kammottavalta ajatukselta. Siinähän voi oikeesti sattua! Yritän sulkea pelot pois mielestäni ja keskityn ottamaan haasteet vastaan yksi kerrallaan, sitä mukaa kun ne minulle esitellään.


Siirrymme sirkusmatolta parkour-salin puolelle ja esteille. Pahin pelkoni siis toteutuu heti.

Petteri esittelee askelylityksen eli perustekniikan, jolla esteitä ylitetään. Huomaan heti, että valitsemani kengät ovat suoraan sanottuna surkean liukkaat ja tuovat oman lisänsä muutenkin jännittäviin ylityksiin. Treenaan omia lajejani paljasjaloin, joten houkutus treenata ilman kenkiä on kova. Petteri kertoo että lajia voi kyllä halutessaan harrastaa ilman kenkiä tai vaikkapa paljasjalkakengillä, mutta etenkin aloittelijalle hyvillä kengillä on suuri merkitys. Sopivat kengät ovat ohut- ja kumipohjaiset, jotta harrastaja saa sekä tuntuman, tuen ja hyvän pidon jalkojensa alle. Muuten varusteiksi riittävät mukavat ja liikuntaan sopivat vaatteet.


Esteiden ylittäminen on aluksi yllättävän pelottavaa, ja olen aivan varma että jalkani menevät solmuun ja putoan naamalleni esteen toiselle puolelle. Mikäli näin käy, se takuulla sattuu, joten aivojeni paniikkireaktio on oikeutettu. Hengitän syvään ja lähden hitaasti liikkeelle. Kun aivot ymmärtävät, ettei välitöntä hengenvaaraa ole, homma muuttuu mukavammaksi, kun kiidän yli erilaisten esteiden. Mutta totuus ”uskomattomasta vauhdistani ja kissamaisesta sulavuudestani” paljastunee aivojeni muodostamaksi harhaksi, kun katson lopputuloksen televisiosta. Niin siinä yleensä käy. Se ei kuitenkaan estä minua nauttimasta esteiden ylittämisestä. Olo on melko lailla voittamaton, kun uskaltaa tehdä pelottavilta tuntuvia hyppyä kerta toisensa jälkeen ja tajuaa vielä selviävänsä touhusta hengissä!


Kun erilaisten esteiden yli on hypitty sekä yhden että kahden jalan tekniikoilla, vuorossa on tarkkuushyppytekniikka. Luulin että pahin oli jo takana, mutta ehei! Nyt alkaa se oikeasti jännä vaihe. Edessäni on rata, jonka läpi hypitään erilaisin tekniikoin, ja tarkoitus olisi laskeutua päkiöille. Tasapainossa. Hiljaa kuin ninja. Tässä tarvitaan siis tekniikkaa, tasapainoa, voimaa, kestävyyttä, liikkuvuutta ja rohkeutta. Oh my.

Radalla on eri korkuisia puisia ja metallisia korokkeita, tasoja ja kaiteita, ja ohjeistuksena on edetä sulavasti ja mahdollisimman äänettömästi läpi koko radan. Ei auta kuin aloittaa.

Kun pelko tekee tilaa innostukselle, huomaan tahkoavani rataa läpi systemaattisesti ja hion vaikeita kohtia uudestaan ja uudestaan. Haluan yhden onnistuneen kokonaisuuden ja pyrin sitä kohti määrätietoisesti. Salakavalasti huomaan koukuttuneeni lajiin, jota vielä äsken pelkäsin! Kuinka mahtavaa! Ja lopulta se kokonainen suorituskin onnistuu! Tuuletan antaumuksella ja hymyilen niin että hampaat kuivuu!


Lopuksi testaamme vielä wall run -tekniikan alkeita, ja estettä pitkin kipittäen pääsen seinälle kiikkumaan. Tämä osa parkourista tuntuu jopa helpolta ja pääsen treenien lopuksi nautiskelemaan roikkohommiin. Tässä kohti uskallan huokaista helpotuksesta ja annan itselleni luvan olla ylpeä itsestäni. Taas kerran ylitin itseni, menin rohkeasti pelkoja kohti ja yllätin itseni onnistumalla. Taas kerran.


Kuten olet ehkä jo huomannut mun lempilajit ovat niitä, joissa pääsen leikkimään. Oon aina vierastanut ajatusta hampaat irvessä kuntoilemisesta. Se ei johda mihinkään hyvään. Kun liikkuminen on kivaa, positiiviset vaikutukset tapahtuvat ikäänkuin vahingossa ja huomaamatta. Parkourin kohdalla tämä ajatus toteutuu täydellisesti.

Ja kyllä, tätä se mun lapsena harrastamani patsaspuistossa ja puissa kiipeily oli; Parkouria!

Rakastin tätä lajia jo lapsena, joten miksi en seuraavalla kävelylläni kiipeäisi siihen houkuttelevaan puuhun, joka on tukevilla oksillaan kutsunut mua kiipeilemään useasti?

Saatanpa käydä samalla reissullani rannan kivillä kokeilemassa tarkkuushyppyjäkin.

Sisäinen ninjani taputtaa tyytyväisenä käsiään.


-Patsaspuiston parkourpioneeri, Petu

136 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page