Kahdestoista kuvauspäivä. To 4.6.2020.
Kuvaukset alkavat klo 11:30 Vilusenharjulla, Tampereella, joten päivästä on tulossa pitkä ja raskas. Raskas etenkin sen takia, että tänään kuvataan lajiesittely, jota olen kammonnut jo etukäteen. Kuten jo tähän mennessä tiedät, minua jännittää oikeastaan kaikki, mutta tänään ihan oikeasti pelottaa. Pelottaa niin, etten saanut nukuttua ja junamatkakin menee kynsinauhoja nyppiessä.
Perillä Vilusenharjun kumpareradalla olen kireä ja itkuinen, koska alkukantainen pelko on kiertynyt niin voimakkaasti sisuskalujeni ympärille, että on vaikea hengittää. Pelko tuntuu rutistavan ilmat pihalle. Alkukommenttien kuvaamisen aikana ohjaaja joutuu unohtamaan ammatillisen roolinsa. Tarvitsen nyt enemmän ystävää ja halausta. Pienen tsemppauksen jälkeen pahin tutina helpottaa. Aito tunnetila kuitenkin pysyy ja takuulla näkyy myös tulokommenteissani. Jos paniikilla olisi ominaistuoksu, minut haistaisi kilometrin päähän.
Päivä on helteinen ja hiekka pölisee ympärillämme. Opettajani, Viivi Karivieri, seisoo teollisuuskontin varjossa ja hymyilee. Hetki on koittanut. Kohta olen kumpareradalla BMX-racing pyörän päällä, halusin tai en.
BMX-racing on BMX-polkupyörillä, eli normaalia pyörää pienemmällä ja kevyemmällä temppupyörällä, ajettava kilpailulaji. Pump Trackit eli kumpareradat ovat käytännössä minikokoisia motocross-ratoja, mutta tässä lajissa vauhti haetaan omasta lihaksistosta, eikä apuna ole moottoria. Nimensä mukaisesti BMX-racingissä vauhti on pääosassa, eli rata ajetaan mahdollisimman nopeasti läpi. Rata alkaa alkumäestä eli korkealta lähtötasanteelta alkavasta alamäestä, jota seuraa kumpareet, kaarteet ja lopulta maali.
Tämä laji vaatii kovaa kuntoa ja kylmää päätä.
Aloitamme kuvaukset tutustumalla suojavarusteisiin, pyöriin ja rataan.
Kun pukeudumme, Viivi vakuuttaa, että kaatumisista huolimatta laji on yllättävän turvallinen. Suojavarusteet ja fullfacekypärä tuovat turvaa hurjapäiseen lajiin, vaikka toki kaatuminen sattuu silti. Topatuissa housuissa ja suojavarustuksessa on hellepäivänä kuuma kuin saunassa, mutta olo on hieman rohkeampi. Tankkaamme vettä ja siirrymme testaamaan pyöriä.
Ensimmäinen yllätys on pyörän koko. BMX-polkupyörä on nimittäin huomattavasti normifillaria pienempi ja kevyempi. Toinen yllätys on satula, jolla ei voi istua. Usko pois, minä testasin monta kertaa, enkä suosittele. Satula on niin pieni, kova ja epämukava, ettei sillä voi istua, eikä tässä lajissa kuulukaan. Pyöräileminen tapahtuu seisten ja radalla on tarkoitus edetä pumppaamalla, eli alkuvauhdin jälkeen pyöräilijä mukailee kehollaan radan kumpareita pumppaamalla. Pumppamisesta ajoon syntyy myös lisää vauhtia.
Pumppaaminen saa vielä odottaa. Me aloitamme tasamaalta ajamalla ympyrää. Kun tämä sujuu, haen rinteestä hieman lisää vauhtia ja tutustun pikkuhiljaa uuteen kulkupeliini. Tuntuu hullulta pysytellä jalkojen päällä koko ajan, mutta pyörää on onneksi helppo hallita ja se kääntyy kevyesti.
Ajelen ympyrää, kunnes Viiviltä tulee käsky radalle. Yritän pyristellä vastaan, mutta Viivi ajaa edeltä ja käskee seuraamaan, joten vaihtoehtoja ei ole! Ei auta kuin totella ja kuunnella ohjeita. Ennen kuin huomaankaan olemme maalissa. Rata on ajettu läpi, kumpareineen ja kaarteineen. Kädet tärisevät ja maitohappo kuohuu kehossani, mutta samalla hymyilyttää. Jännitin niin älyttömästi, että unohdin hengittää, joten pidän pienen hengittelytauon, ja sitten mennään taas. Lopulta opettelen oikeaa ajo-asentoa ja pumppamistekniikkaa. Vauhtia vaaditaan yllättävän paljon, jotta pumppaamalla pääsee etenemään, ja hiljalleen uskallan polkea pyöräni kovempaan vauhtiin. Pyörä tuntuu kevyeltä allani ja lopulta yhden suoran kumpareet menevät pumppamalla läpi! YAASSSS!
Kukapa olisi uskonut. Vähiten kenties minä itse, mutta pakko se on myöntää;
BMX on uskomattoman vaativaa, hullun hurjapäistä, mutta samalla myös hillittömän hauskaa!
”Saunahousujen” sisälämpötila on löylyttelylukemissa ja hampaat hiekkapuhalletut, kun lopulta riisun ajovarusteet. Olipahan kokemus.
Kuolemanpelko on onnistuneesti karistettu, enkä edes kaatunut!
Oloni on niin voittamaton, että jalat tuskin hipovat maata ja hymy kuplii huulilla väkisinkin.
Tämän tunteen takia kannattaa mennä pelkoja päin.
-Petu