Amerikkalainen jalkapallo

Updated: Aug 3



Ensimmäinen kuvauspäivä. Torstai 6.2.2020.


Istun junassa ja yritän hengitellä tasaisesti syvään sisään-ulos. Mietin taas kerran, että mitäköhän vieruskaverit mahtaa ajatella mun mielentilasta, kun suoritan omia (osin tiedostomattomia) hengitysharjoituksiani, eli huokailen ja puhisen. Yritän saada eväät alas vaikka väkisin ja nesteytän itseäni huolellisesti samalla kun käyn mielessäni läpi päivän kulkua. Todellisuudessa en tiedä ollenkaan mitä tuleman pitää, joten yritän kuvitella mahdollisia vaihtoehtoja. Tiedän testattavasta lajista etukäteen yleensä varsin vähän ja pyrin viimeiseen asti välttämään tiedon googlettamista etukäteen. Omat ennakkoluulot, pelot ja mielikuvat toimivat usein loistavana lähtökohtana onnistuneelle insertille. Tällä kertaa pelkään lähinnä että minut liiskataan.


Juna saapuu Hämeenlinnan asemalla ja nappaan taksin aseman edestä. Onneksi kuski on ihana, leppoisa herrasmies ja pahin tutina helpottaa höpötellessä. Pian ollaankin jo Säästöpankki-Areenan edessä ja valmistaudun kohtaamaan Tiikerit.

Lajina on siis Amerikkalainen jalkapallo.


Kuvausryhmä ei ole vielä paikalla, mutta tapaan Areenan ovilla ihanan Jennin, joka ottaa minut niin sydämellisesti vastaan, että pahin kuolemanpelko karisee hitusen. Jenni on Tigersien puolelta opettajani ja tavallaan myöskin ”tukihenkilöni” tänään. Onneksi. Ihana tyyppi.


Kuvausryhmä saapuu ja kuvausjärjestelyt pyörähtävät vauhdilla käyntiin. Kuvaamme aluksi ns. tulokommentit, eli lajitestauksen aluksi nähtävän lyhyen klipin, jossa kerron mitä olen menossa testaamaan ja millaisin odotuksin. Nyt jännittää sen verran, etten jälkeenpäin muista yhtään mitä kameralle juttelin. No, ainakin aito tunnelma välittyy varmasti. Seuraavaksi siirrymme pukukoppiin, jossa Jenni opastaa mulle varusteista oleellisimmat asiat ja pukee minut. Hammassuojat muovataan suuhun sopiviksi, korvat teipataan ja sitten onkin kypärän vuoro. Yllättäen pieni paniikki puskee pintaan. Kypärä on uskomattoman painava ja kasvojen eteen tuleva kehikko lisää klaustrofobista fiilistä. Lopulta saan jättimäisen kapistuksen kalloni päälle ja hetken totuttelun jälkeen pääsen vielä kuoriutumaan ulos varusteista. Alkulämppä nimittäin tehdään ilman painavia varusteita ihan normaaleissa urheiluvaatteissa ja Tigersien päävalkku Pete Arkko vetää minulle vielä yksityisopetuksena pikakurssin pallonkäsittelystä. Jestas, miten hankalaa ja teknistä hommaa. Palloon pitäisi saada heittäessä kierre ja homma vaikuttaa lähinnä noituudelta.


Saan lopulta muutaman suht onnistuneen kopin ja pari ”sinnepäin” heittoakin, joten on aika pukeutua uudestaan. Sitten onkin aika huojua kentälle. Olo on kuin bobblehead-nukella ja siltä luultavasti myös vaappuessani näytän.


Lämppäämme varusteissa lisää ja teemme parin kanssa erilaisia taklausharjoitteita. Kaatuminen pelottaa ja painavan kypärän kanssa niskat tuntuvat olevan valtavan paineen alla, mutta muutamien mätkähtelyjen jälkeen homma muuttuu mukavaksi! Kuolemanpelko muuttuu pikkuhiljaa tekemisen riemuksi ja alan nauttia jopa muksahtelemisesta. Hullua. Taklailemme kentällä vielä meitä kohti rullaavaa donitsia ja teen muutaman todella näyttävän kuperkeikan. Toivottavasti näätte edes yhden sellaisen telkkarista. Huumoriarvo on taas korkeimmalla mahdollisella tasolla.

Kun donitsia on taklailtu useista eri kulmista on aika siirtyä teknisiin harjoituksiin. Pahoittelut jo etukäteen termeistä, joita käytän takuulla ihan väärin ja jotka ovat luultavasti oman mielikuvitukseni tuotetta. Pallonkäsittelytreenissä juostaan tietty matka tötteröltä tötterölle ja napataan pallo suojaukseen lähelle omaa kainaloa. Jos huumorimittari oli tapissa jo donitsihommissa, niin tästä vasta onkin luvassa hauskaa materiaalia. Taisin vastaanottaa pallon jopa suoraan otsalohkooni kertaalleen. Kiitän jättikypärää, joka vaimensi iskun täysin.

Saan lopulta homman juonesta hyvin ohuen otteen ja onnistun jopa muutamassa kiinniotossa! En muista milloin viimeksi olisin kokenut näin voimakkaan onnistumisen tunteen! Damn, tämähän koukuttaa!


Treenien päättyessä olen äärimmäisen kiitollinen kun saan kypärän pois päästäni. Niskan lihakset kiittää ja olo on kuin väsyneellä kirahvilla. Voisin lepuuttaa äärimmilleen treenattua (ja jotenkin venyneen oloista) niskaani laskemalla pääni olkapäälläni. Samalla kuitenkin euforiapöhnä nostaa väkisin suupieliä ylöspäin. Hymyilen niin että hampaat näkyy takuulla Areenan toisella puolella. Mahtava laji ja aivan uskomattoman upea porukka, jonka kanssa touhutessa koin kuuluvani heti joukkueeseen! Mulle ei naurettu kertaakaan ja jengi kannusti aidosti täydestä sydämestään. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos.

Ps. Ole fiksumpi kuin minä. Ota treeneihin pillillä varusteltu juomapullo. Helpottaa huomattavasti hörppäilyä ristikon läpi!


*ROARRR* -terkuin pikkuinen tiikeri, Petu

337 views
Tilaa hyvän olon uutiskirje!
  • White Facebook Icon
  • White Instagram Icon

© 2020 Jaksa paremmin